perjantai 3. tammikuuta 2014

Kukkasia, kukkasia...

Eilen oli ystäväni hautajaiset. Ystäväni, joka usein seuraili korujeni tekoa. Istuimme iltaa ja paransimme maailmaa. Samalla väkersin jotain hopeasta; sormuksia, ketjuja ja jopa kummilusikan valmistumista hän oli välillä seuraamassa. Aika kului kuin siivillä ja aikaa vievät työvaiheet tuntuivat lyhyiltä eikä yhtään niin puuduttavilta mukavassa seurassa. 2,5 vuotta sitten ystäväni sairastui, enkä sen jälkeen ole tehnyt mitään suuritöisiä hopeakoruja. Rankkojen hoitojen vuoksi kyläilykerrat loppuivat ensin kokonaan ja sitten kun ne taas alkoivat, oli korujen teko viimeisenä mielessä. Yhdellä hopeakurssilla olin ja siellä oli mukavaa väkertää jotain seurassa. Työ jäi kuitenkin kesken ja sitä se on vieläkin. Yksin suurempien töiden tekeminen on vaan tylsää. Ja mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä suuremmaksi kasvaa kynnys edes aloittaa.

Viime viikonloppuna olimme perheen kesken laivaristeilyllä, Helsingistä Tukholmaan. Merellä oli sen verran kova tuuli, että laiva keikkui kovasti. Pahin aika osui risteilyn molempina päivinä yöhön, joten makuulla olosta ei tullut mitään. En ollut vielä päättänyt minkälaisen kukkalaitteen hankin hautajaisiin, joten selasin nettiä ja mietin vaihtoehtoja, kun nukkuakaan en pystynyt. Pikkuhiljaa mielessäni varmistui se, että teen kukkavihon itse.

Heti alkuviikosta kiertelin kauppoja ja hankin tarvikeaineita kukkavihkoa varten. Alkuperäinen ajatus oli hankkia kukkalaitteen pohja, sellainen kahvallinen, ihan kukkakaupasta. Ollessani Ikeassa orkideaostoksilla huomasin bambuisen pannunalusen, joka sopi pohjaksi täydellisesti. On samalla ehkä ekologisempi vaihtoehto kuin muovinen kahva. Pannunaluseen kiinnitin rautalangoilla oasis-sienen, josta kukat saavat vettä. Tätä langoitusta tein keittiössäni, siinä missä aiemmin tein aina hopeatöitä. Tuoli, missä ystäväni tapasi istua, oli tyhjä. Silti minulla ei ollut yksinäinen olo. Ihan kuin minulla olisi ollut seuraa, vaikka olin yksin valveilla. Melkein pari tuntia siinä vierähti, rautalankoja väännellessä ja tuloksesta kuvia alla. Ei se mikään maailman kaunein ole, mutta ajaa asiansa. Sitä paitsi nuo rautalangat jäävät kukkasten alle piiloon ja ainoastaan pohja näkyy, jos katsoo kukkalaitteen alapuolelle.




Itse kukat hankin useammasta liikkeestä; orkideoita, ruusuja, peikonlehteä, peikonpähkinän oksia, murattia... Lisäksi hain pihaltani katajan oksia ja metsästä mustikanvarpuja. Alunperin tarkoitus oli hankkia myös kallaa, mutta en löytänyt sitä. Voi olla että se olisi ollut jo liikaa. Nytkin se oli jo siinä rajoilla ettei kukkalaitteesta tullut "sekametelisoppaa". Lisäsin mukaan vielä valkoisista puuhelmistä tehdyn sydämen sekä rusettinauhan. Kortinkin tein itse.


Itse kukkalaitteen kasaus kesti useamman tunnin. Pidin välillä tosin lyhyitä taukoja. Jos tätä ammatikseen tekisi, niin varmaan sujuisi moninkerroin nopeammin kuin tällaiselta ensikertalaiselta. Kukkalaitteen kasaus oli kuitenkin mukavaa, vaikka muutamaan otteeseen meinasi toivo mennä. Olo oli välillä, että en saa ikinä sitä oasis-sientä piiloon. Kun kukkalaite oli melkein valmis, tuli 4-vuotias tyttöni sanomaan minulle, että ystäväni varmasti pitäisi näistä kukista. Samaan henkäykseen hän jatkoi harmittelemalla, että ystäväni ei niitä kuitenkaan näe, koska on kuollut. Ehkä ystäväni katselee niitä pilven reunalta, totesin tytölleni. Hetken tyttöni mietti, katsoi ylöspäin ja sanoi katon olevan edessä... Lasten ajatuksenjuoksu on ihanan suoraviivaista. Välillä vaikka olisi kuinka allapäin, niin silti tuollaiset pohdinnan tulokset hymyilyttää.

Jos vastaani tulee jotain, mihin en pysty vaikuttamaan, on minun suunnattava energiani johonkin muuhun. Olen huomannut sen aiemminkin, mutta tämä kukkalaitteen teko on siitä erittäin klassinen esimerkki. Oli jotenkin terapeuttista saada purkaa suruaan johonkin. Uskon että ystäväni olisi arvostanut tuotostani. Uskon samoin että hän olisi halunnut minun esitteleväni sen täällä blogissani. Hän luki usein blogiani ja kertoi kirjoitusteni saavan hänet hyvälle tuulelle. Vaikka tällä kertaa kirjoitukseni ei hirveän ilosävytteinen ole, toivon että silti se innostaisi muitakin kokeilemaan ennakkoluulottomasti uusia asioita. Toivottavasti uusi vuosi tuo tulleessaan iloisempia asioita. Toivottavasti saisin taas edes jotain hopeatöitä tehtyä...

Hyvää Uutta Vuotta kaikille!

4 kommenttia:

  1. Osanottoni :(

    Kukka-asetelma on kyllä todella kaunis :)

    VastaaPoista
  2. Lämmin osanottoni.
    Itselleni myös tällainen puuhaaminen toimii surutyönä ja terapiana, lähinnä koruja värkkäilen. Tällaiset korut ovat omalla tavallaan niitä kaikkein rakkaimpia, niissä on kaikki rakkaus ja suru, koko elämän kirjo.
    Kyllä ystäväsi kulkee aina mukanasi, seuraa vierellä ja nauraa niille hassutuksille, joille nauroi ennenkin.

    VastaaPoista
  3. Kommenttini katosi omituisesti... onneksi oli vielä yksi välilehti mistä se löytyi:

    "Kiitos Kiralia ja MiunMaun.
    Leikkokukissa on se huono puoli, että ne ei kestä muistona pitkään kuten korut. Ostin kukkalaitetta varten 4 orkideaa. Vaikka kukkavanat niistä käytinkin, on silti itse kasvit minulla tallessa. Ne jäivät tästä surutyöstä itselleni ja muistuttavat minua ystävästäni aina kun kukkivat."

    VastaaPoista
  4. Todella kaunis kukkalaite. Me olemme hautaustoimistoon menossa lähipäivinä, sillä meidän pitäisi myös hommata kukkalaite. Itselläni vain kun eivät taidot siihen riitä. Lämmin osanottoni.

    VastaaPoista

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...